Ikuisen pepin arkkityyppi on löytänyt huudoissasi levon,
suon, huomisen, maatuminen on paluu,
helmeilevät karpalot
kuin virvatulet merkitsevät palovammoin kielen.

Olen pinonut tylsimykset kaikkiin asentoihin,
joihin kahdella jalalla venyy.

Täällä valaassa on loisia,
niiden kuvat tulvivat limaa.

Mutta kosketukseni muuttaa ne juuriksi
ja olen sukua puolisoilleni.

Kun sade tukkii korvani, kuulen
hukkuneiden avunhuudot.

Löydän kaukovalaan vatsaan pitämään sadetta.
Olen tavannut sinut ennenkin,
kirjonut tarinoitasi kahden jalan parvista:

tavatessaan hänestä tuli puurakas,
hänestä tuli kaikki mihin hän koski
ja se maistui ihanasti puulta,

minä olin ontelo tyveltä,
kuin huoneisto kasvoin parvisänkyjä jokaiseen jalkaan.

Kun seinät ovat huokaiseet äidin
imen hänet nenääni, pian
osaan piirtää vuoria, askeleeni alla tomu
lentää, kynsieni alle tulee lisää
huoneita, Getsemane on Golgatan sisään
rakennettu kasvihuone, valaistu kolmen
ristin kärsimyksellä, munkit kopioivat
kääröjä, jotta heidän sormistaan valuva veri valuisi
ulos nunnista,
menikö rituaali oikein, menikö se jo?
tuijotan käärmenäyttelyä ja olenkin päästänyt
ne kaikki tavut, pyydän purukumia ja olenkin
venynyt käärmeeksi häkkiin, puun oksalle,
suuni jokaisella oksalla on kieli ja jäätelöä,
palava pensas sytyttää pyhän kaupungin palamaan,
seinät huokaavat ja kuokkaa.

Kuten punaisessa lasissa on ripaus kultaa on kynä värjännyt sormesi,
sormeni, sormemme sulavat sovussa leikitään kotia,
köyhää keuhkotautista runoyskää.
Että saadaan kuolla yhdessä tuumien oi orpoja,
miten ne taistelevat anopinkielet aseinaan.
Kappelin eteinen pullistelee,
ohjaamo on surisijoista täysi, ylitsevuotavainen
kahvi tarjoillaan Getsemanessa.
Nämä ovat odotushuoneita, näitä syntyy,
kun vastauksista pyydetään maksu,
kun maljat vuotavat vastauksia pintahengityksin,
äiti perkele minä
satutan minua.
Kun maljat huutavat vastauksia öljyn tahrimissa puutarhoissa:
miksi toukilla on siivet,
menikö rituaali oikein,
miksi säähavaintopallot vuotavat etanoita.

Valonrakentaja kannattelee taloa,
olet piirtänyt laatikon, josta kasvaa miekkaa,
kuinka monta kylkipuuta, kukkuvaa roolia,
moneenko kulmaan on sytytettävä kynttilä
räjähdyksen muistoksi,
olet synnyttänyt jo sängyn, tuolit
ja pari kätilöä, ehkä
seuraavaksi syntyy odotushuone.

Silta on anatominen projekti, talonrakentajan kaari,
niin kuin jokaisella suhteella on alku, keskikohta ja loppu.

Joki nuolee ainoan poikansa kylkiluita,
tämä on riisutusta ihosta raskas veistos.
Jonka ympärille olet alkanut seinäsi,
kutonut siemenistä ihoksesi kankaan.
Jonka varassa olet kysynyt ympyrästä kuution,
lihavoinut luiden ympärille kaupunkeja,
lukenut kirjettä usein synnytysjakkaroin
kuten kulmia on, tarinan siemenyskää, elintasoastmaa.

Olet patsastellut sataman jokaiseen kulmaan,
krapuloinut kuutiosta ympyrän.

Viimeinen satama etsintäkuulutettu
elävänä kuolleena, Mikki Hiiri tekee
korvistaan käsiraudat ja vie anorektikon,
jonka lasinen luu raateli ihmissuden ikenet,
hautakumpu nousee jaloilleen, aasi ratsastaa
huuhkajien kaupunkiin tai sarjamurhaajien,
sillä jokainen osallistuu huutokauppaan
kiduttamansa uhrin huudoilla,
puu lassoaa vuosirenkaallaan Lassien.
Hän hallitsee kaupunkia vaippa kruununa,
miksi hän itkee, vaikka tottelemme hänen jokaista ajatustaan.
Olen siirtyä eläkkeelle, kun ensimmäisen pormestarimme patsas
ryöstää jalokivillikkeen.
Aion rappeutua,
siemen osuu otsaani.

Pääsimme perille, synnytimme kuninkaallisen
taidon, museon rakentajan.

Pääsimme alkuun, ripustimme umpikujat ristiin,
runous korvaa pyhiinvaellusmatkan.

Miksi hän itkee, vaikka on labyrinttinsa keskus,
vaikka kapaloimme hänet kielikylpyyn
ja nimesimme esi-isät puutarhatontuiksi.

Miksi hän itkee, vaikka rakensimme hänestä kodin
ja evakuoimme loput siemenet.

Tarkkailin, kuinka kuoriutua, pääsin päästäni,
munin uusia vankiloita,
pelin säännöt menevät näin: tajusitko.
Jokaisessa huoneessa samat lapset imevät valkovuotoa,
labyrintin on kiehuttava yli. Keittäjät etsivät voimaa,
jolla laittaa esimiehensä pukeutumaan esiliinoihin ja tiskaamaan,
huoneet on nyt esitarkastettu,
ansat viritetty, annoin esimerkin ja siitä tuli osa konetta.
Kuka on yksinäinen, kun esi-isät asuvat aivoissani,
vartioivat museota.

Kuka meistä on uhanalaisin,
jos jokainen meri lasketaan mukaan, jokaisemme vuoksi.
Avaan ikkunan vaikka en halua lintuja
kuulumaan öihini Ajattaria.
Muistan puluja, poikasia,
jossakin täytyy niidenkin kotinsa solmia.
Kiellän lasta potkimasta, muistomerkki on eri muisto.
Kiellän lasta muistamasta, merimies on eri mies,
veli veljeä vastaan, siipirikko siipirikkoa.
Kiellän imemästä jokaista tarjottua.
Kierrän uskomasta satamaan,
satamat ovat kuolleet sukupuuttoon,
rakkaus on meri-
merkkejä, pohjantähtiä, hautoja ja virtoja.
Kerron muistomerkkejä muistavat linnut.

Se oli pieni veljeni,
sillä oli finnivoidetta nokassaan.
Se kiersi grillikioskia, lastenvaunuja,
kuolasi aamukastetta.
Hautasin kävyn luuna, kiipesin puun läpi,
kesytin suussani vaahtoavan hevosen.
Vuori on vuori ja imee tuttia.
Kun se pudottaa lehtensä, nostan katseeni.

Hän sovitti lintunsa,
yönsä, huoneensa, valkean

ammuit aamusta nuolen,
pimeästä huoneesta tulen.

Tulen, keitän, nuorasta kullan,
tuleennun viljasta varsan.

Kaikki mihin koskin sai siivet.
Pesin käteni.

Minä lassoan linnun.

Sinä sanot kotkaksi kaikkea mikä liitää.

Leijana hän kuolee sopivaksi.

Tulet meren rantaan,
jotta tuntisit kuten lapsuudessasi.
Et ole enää notkea, et
saa pujotettua renkaita silmiesi ympäriltä
hula-hula-vanteiksi lantioillesi.
Mutta kuulet lasten leikin, kun tuuli
puhaltaa kasvosi hiekkalinnaksi.

Kevätmetsäkö sinussa valvoo,
kun rukoukset toistavat toisiaan
ja muste kiertää renkaina silmien ympärillä,
muurahaisten ja jokien juoksut.
Hedelmäsi kantajaksi valitset toisen.

Romu kiertää renkaina planeetan ympärillä, metalliset
rukoukset toistavat itseään kunnes ihra
on kaikkien huulilla. Kun taivas puhuu itsestään,
on parempi olla hiljaa tai tunkea korviin nauloja.
Näitä päiviä ohjaa kamera,
katso nyt, lentokoneen ovi tekee hienoja piruetteja,
annan yhdeksän.

Kun puhun taivaasta tarkoitan kaikkea mikä ui pyörien,
jalkojen, jäähelmojen, terälehtien verran maan ja meren yläpuolella.
Eilen kaikki millä puhun taivaasta putosi alas.
Osa leijaillen, osa tihisten, kopisten, ryskyen, hyräillen
kuin planeetat jäälyhtyjen muodostelmiin.
Eilen kaikki millä puhun taivaasta putosi ylleni jäälyhdyksi,
katso, nyt minä tulen palavan, hyväilevän pelon
odotan loistanko kuolemaksi täällä vai sulaako taivas ensin.

Korjaan lukon, korjaan sadon,
aurani on tehty linnuista.
Lento-onnettomuuksissa kuolleet pesevät hiuksensa
suihkukoneiden suihkuissa.

Seuraavina vuosina törmäsin muuttolinnut.
Auroin. Nauroin.
Lapintiiran selässä silloitin kesän
pesäksi suihkukoneiden purppuran.

Törmäsin lumiukkoon,
sen takin napit olivat pääkalloja.
Eräällä oli merirosvon silmälappu, muistilappu,
joka oli kuolinilmoitukseni, surureunat
vuotivat yli, en nähnyt kuolinpäivääni. Olen tuhat vuotta
ja tuhat vuotta kammannut hiuksiani luukammalla.

Törmäsin neitsytmatkallani jäävuoreen.
Kuinka hän pettyi, kuinka kaikki mihin hän koski, eikä mikään
silinnyt marmoriksi. Kuinka ihoni kuolevaisuus
kasvoi hautakumpuavaa ruohoa käsien alla, ja nopat
hylkäsivät antiikissa ottamansa muodon,
pelasivat rooleista, hukkumisesta.

Pääni on tutka, maisema kiertyy
jäävuoren ympärille kaulaliinana,
ryömii sisälleni käärmeenä, kuolaavana suolena.
Kuun juuret kukkivat hengitystä,
kirjaimia sinällään voi juosta.
Kunhan luunapit ovat irronneet otsastasi arpakuutioina,
voitat aina, ellet napita niillä takkiasi.

Katseesi syöpynyt ranteisiini,
kerron miten on kasvaa juurta,
kuinka valo on,
kuinka vahvasti ohut tämä paperi,
tämä kuun utelema iho.

Lapsi istuu polvellani, pääni on istukka.
Madot kiemurtelevat ranteistamme, kalat nappaavat.
Hiuksesi puhaltavat muut kaljuiksi, antennit
vuoroin tähtiin, vuoroin veden syvänteisiin.

Tulee päivä jolloin kaikki naiset vuotavat samaan virtaan
ja lohikärpäset tulevat onnellisiksi,
mutta jos kosketat minua nyt tulen epäpuhtaaksi iltaan saakka.
Jos annat minun vuotaa laivasi kannelle tyyntyy tuuli.

Tylsistän sarjamurhaajan kirveen olemalla tylsä.
Sori, nämä treffit taisivat mennä pilalle.
Kyselet kyselet kyselet,
kuka tukki tuulen ranteet.

Hän varresti käden kuin kirveen,
kirvelsi ja sanoi,
sairaille lääkärit ovat.

Katso katseesi kirjaan
ja lyö kirjan kannet kiinni,
ammu ääriviiva jousipyssyllä,
joissakin kodeissa sallitaan karvojen nyppiminen.
Kirjoita nimesi varjoleikein morsiushuntuun,
näillä rahoilla voit ostaa maailman
vanhimman hevosen,
ratsastaa lihat luistasi.

Palaneen saunan tuhkat lämmittävät vielä.
Olentosi on kipinämikkosi,
nuuhkii ilmaa,
epäröi ääriviivoissa.
Jos metsässä on kylmä, katso suosta silmä,
katso kirjasta kenen satuolennon
olet herännyt alastomana.

Tyyny oli varsin epämukava,
se oli täytetty käsillä,
läpsivät poskiani,
käänsin toisen posken,
käänsin kylkeä, sivua, pihviä.
Käänsin kanavaa,
lesket näkivät puolisoidensa mätänemisen.
Aamu oli käsillä,
katkaisin sen kädet.
Aamu lensi nenälleen,
katkaisin nenänkin.

Älä katso alas tai putoat,
älä katso tai äitisi näkee sinut.

Aloita muuttaminen itsestäsi,
täytä sulillasi patja.

Hän (puolestaan) oli niin varma miehisyydestään,
että antoi lintujen
nokkia peniksensä poikki.

Sen jälkeen hän katseli
kuinka untuvikot
söivät sitkeää matoa.

Hän halusi niin kovasti
olla aurinko että muuttui hetkeksi
tulivuorenpurkaukseksi.

Vieläkään hän ei tuntenut mitään,
hän kiipesi majakkaan
ja näki siivekkään häkin.

Hän piirsi naisesta linnun tunteakseen jotain.
Hän selasi kaiken maailman
lintukirjat ja luonto-oppaat,

hän piirsi kaiken kaikki,
kuvasi pesät ja öljyiset kuolinsoitimet,
tunsi linnun purjeina lähtevissä laivoissa.

Vielä hän piirsi, väritti jokaisen raunion,
piirsi naisesta linnun, linnusta naisen.
Seitsemäntenä päivänä hän korkkasi viimeisen öljykanisterin.

Hän valoi muovista naisen, linnun,
tunsi kertomuksen massan ja laskeutuvan jään.
Hän ja muuttovalmis huone.

Ankanpoikaset kelluvat,
jos emolle syöttää muovipusseja.
Myös kenguru saa pussinsa.

Meren mekanismiksi paljastuu haaksirikko,
takkujen mekanismiksi taikurin hattu.
Häihin vuokrataan jokaiselle oma pakkoliike.

Näin kerran kun SE vaihtoi ränniä,
juoksi katolta katolle,
imi jääpuikolla muiston mekanismin.

Sitkeä kylmä nauraa räystäskourussa.
Märissä kaupungeissa ullakoittain kyyhkysten orgioita,
pikkukyyhkysten kasvupakko, kahdesti päivässä pakko.

Satuhäiden koristeena tyhjiä häkkejä,
häkeittäin kylmää sitkeää,
jotain vanhaa, lainattua.

Punaisissa merissä kutee punaisia kaloja,
taikurin sauvoja, uskomattomia,
mykkiä haaksirikkoja,

mutta älkää, auttakaa,
mutta älkää tehkö eroa köyhän ja rikkaan välillä,
mutta satakielen kielet myykää pöydän alta.

Vuosituhannen häät ja tuhat vierasta, ihanan vierasta,
morsiusneitoja vuokraamosta.
Tulevien maailmojen ilmakehissä lentovalaat ja valssi.

Sateenkaari imaisee meidät katon läpi,
siirtää seinän sisään, siirtää
kansanperinteeseen.
Puhelimen luurista kuuluu bumerangien kiljuntaa,
kuuluu historian kakistelua, linnanherralla on ruoto kurkussaan,
älkää auttako,
teos on nimeltään laiva pullossa.

Sininen siirto, punainen puurto,
keskellä kamarin kattoa.

Tuoksusta tihiää kylki,
kuorii kaaren ohi satavuotisen unen.
Rinnat kasvavat Iriksen, vuotavat valon,
valkoinen hajoaa väreiksi.
Se on ukonkaari, se on käärme,
armo, silta, jousi,
kuun maalarin istuin.

Rakennetaan torni auki,
supistaan sukusalaisuus auki,
säikäytetään muotokuvien silmät auki
ja liikkumaan,
päästetään sukurutsa häkistä
kytkemään, sillä ihmissuhteet ovat kytkykauppaa,
kaikki jännät taudit, kuten lykantropia
ja pöly,
luettelointi ja kolme pistettä
kivettyneinä patsaan kitalakeen
oikea vuorosana voi!
muurahaiskeko on tekosyy
tarkastella luun valossa
ja rakenteen,
kohoavan kuuraketin valossa.

Mies ja nainen tihiävät usvasta,
kirjoitetaan kuoriutua,
pesivät lintuina tornin kohti maata.
Arkki kartoitetaan uudelleen,
munalle täytyy rakentaa koti,
grillikatos ja leikkimökki.

Sade on sama kuin tuhat vuotta sitten,
usva munii linnan vuoren kielekkeelle.
Siellä on takuulla suutelevia huulia,
kielettömän luutun luista kolinaa,
puut kasvavat vinoon, paljastelevat niskojaan.

Uusi sade, vanha sade, uusi sade, vanha sade...
kävelen kohti pakenevaa varjoa,
nojaan vasten tuulia, huulia, anelen.
Vai seisonko ja puut kävelevät,
reikäiset puut, reikäinen iho.

Kirurgi luistelee vatsan auki,
poistaa kohdun seinämiin tarttuneet pyykkipojat.
Tulen suihkusta, ne käyvät nänneihin, tuntuu ihanalta.
Ripustan tehtaan savun taivaalle ja rukoilen sen älylliseksi olennoksi,
jotta voisin käskeä sitä siirtymään.

Kaupungin keskellä palamaton torni kynsii taivaan lihoja.
Se on piikki koirapuistossa, hiekkalaatikolla,
kiertää kaartaa tekee pesää, menee kesken pesuveden.
Se on kyhmy rinnassa, nivusissa pussi suolaa.
Vuotaa silikonia jäätikön railoihin.

Neula pistää voodoo-nukkea,
leijuva pistooli pistää kylkeä pankissa,
tehtaan piippu pistää taivaan kohtua,
enkeleiden sikiöt muuttuvat lepakoiden sikiöiksi.
Noita ottaa pinseteillä tatuoinnit iholtani ja liimaa kansioon.
Lääkäri ottaa verikokeen, muumio ei anna.
Meri kurottaa, jäätyy siiliksi.
Peukaloinen liftaa liekehtivästä kaupungista.

Pelin nimi on venäläinen ruletti iltasaduilla.
Pisimmän tikun saanut kokeilee, onko lapsi jo kypsä.
Meressä tyttären katkotuista sormista kasvaa nisäkkäitä.
Pakenevat lasikengät helähtävät rikki, veri valuu, hiljaa.
Peukaloliisa istuu lumpeen lehdellä ja nauraa.

Haavanlehti väreilee,
puolukoista saat huulipunan,
mustikoista luomivärin,
kärpässienestä kaikki värit,
yhteisön paineet ja järven laineet
vievät kohta kohtaan, jossa silta kruunaa.
Älä yritä poimia lummetta.
Jos katsot kuvaasi,
Piispa Henrikin irtosormi nousee vedestä ja puhkaisee
kynnellään silmäsi sokeiksi.
Mene ja rauhoita hänet.
Ristilukki silmälappuna.

Se vaahtoaa ja aaltoilee
rytmikkäästi kuin meri tai naisen kaari.
Sillä on rintamaita kylmistä lämpöisiin
imettää, palmikoida, istuttaa, jyrätä,
kietoa itsestään köynnös,
lehmipolku ja moottoritie.
Saunan lauteista puupiirroksiin,
rivisotilasmetsistä taidehalleihin se voi
huokailla muotokieltä.

Lumpeelta lumpeelle hyppii Jalostaja,
hän tekisi ruumiini uudeksi,
en uskalla otta vastaan Mustan pörssin elimiä,
niissä on liikaa metallia,
luoteja, ehkä, liian vähän ehkää,
metsä huutaa nimeään,
onpa itsekeskeinen,
kävelen omiin muotoihini.

Minkä metsä erottaa sen meri yhdistää,
sano sukset, sano vene.
Sano jää,
purje, pirtti, puukko.
Sanele Tammelle kirjoitus,
Kalevan pojille pallo jalkaan.
Onko tämä alkukertomus vai jatko-osa,
vai jatko-osan jatko-osa, he nauravat.
Yhden tähden verran
ja vuoksi vuotoonsa käveleviä Ainoja,
koston kyynellehtiin hukkuvia Emoja.
Kysy Sotkalta munaa niin saat tuolin.
Kysy Sammolta niin kokonaisen sohvakaluston.

Alkumeri on lapsivettä,
rannalla seisoo käärmepäinen majakka,
kutsuu elämää maalle.
Älä horise, solmi napanuora horisonttiin.
Ennen kuin maallistun
kummitukset opettavat kuinka kulkea seinien läpi,
kuinka ilmestyä, kuinka piiloutua muotokuvaan,
kuinka tilata pizzaa kotiin
ja jättää maksamatta.
Kuinka väistellä kliseitä
ja kuinka hyppiä niitä pitkin yli kurottelevan laavan.

O Captain! my Captain!
kalan sisällä oli musta aukko,
niin musta että synnyimme uudelleen.
O Captain! olemme taas lapsia,
lapsia imettämässä lapsia.
Meri täyttyy kummituksista, kuplii metaania.
Mitä teemme nyt, kuka vie meidät vauvauintiin,
kuka opettaa kasvamaan kidukset, evät.

Kapteeni vaatii kurinpitoa
sidomme hänet tiukasti ankkuriin,
koukun tarvitsemme säilykkeiden avaamiseen,
silmälapusta teemme lingon tai ritsan.

Oletteko kuulleet että laivan moottori toimii huhuilla?
Jos supina loppuu,
kippari vetää merestä levää, pinaattia,
pelastusveneet imevät nisiä.
Kerin pukin,
anorektikon villaa
ruumassa, eskimot odottavat huumassa.

Hullu! Kai puit haarniskan
ennen kuin käänsit ruoria - se on sirkkeli!
Onneksi tallensin.
Pahus! Olemme taas satamassa.

(Kapteeni aavistaa, silmä kipinöi.)

Pot pot, kuri kuri.
Pot pot, kuri kuri.
Lonkerot pyörittävät ratasta, päätä
kelluva helvetti.

Jokaisen valaan sisällä sisämeri,
jokainen valas loveen langennut shamaani.
Arkki kutsuu tyypit,
valaan punainen kieli on matto.
Peter Pan ja Peppi
horjahtavat käsikkäin sisään,
salama valaisee minkä silmä tahtoo olla näkemättä,
missä lapsi kasvaa sisään, ulos.

Siellä on pienet tytöt tehty,
siellä pienet pojat,
pienen pienet vatsahaavat.

Ihan tavallinen syvyyspommi
heittää nörtin missin käsivarsille.
Discovalot keilaavat tunnussanaa tanssijoista,
annostelevat liukuportaat aivonpalasilla.
Kultainen kutitus valaisee kasvot,
yhdet kerrallaan,
onko tuo onko tuo onko tuo?
piraijat syöksyvät suonissa,
kun vieraat vajoavat mustaan pyörteeseen,
hovimestari hyppää liaanista liaaniin, kerää
värisevät evät pohjattomiin,
arkillinen enkelikiiltokuvia.
Seinien takanakin voi olla
Tarvitsee vain laittaa lauseenjäsenet paikoilleen.
Ehkä mustekala voisi auttaa?
Oletko kuullut vedenalaisesta parkkipaikasta?

He liukastelevat viherjäisellä
lattialla, jonka poikansa puhalsi.
Onnekkaat löytävät ullakolta mummon
nurmikset tai liukuesteet.
Noah, Midas, Robert Drake,
kenet kruunaamme kuningattareksi,
kenen aika kultaa veden, jään.
Ave Maria, avec Sarah, Rachel Summers.
Onko jossain vielä joku, joka ei ole kuullut
eksyvistä virroista, nousevasta merestä,
arkista, joka on vuorattu karhuntaljoin,
jonka eivät seinät hämmennä exää.
Vuosituhansien bileet, oletko listalla?

Nuorukainen ei käynyt painiin karhun kanssa,
hän kyseli meikeistä
ja korkokantakengistä,
kyseli ja kyseli,
yö hiiltyi, yö hunnutti.

He pelkäsivät, he olivat
peloissaan jättivät
ainoan poikansa luonnon
armoille ettei yksikään
joka häneen tukehtuu
tukehtuisi hevosen sisään.

He nyörivät yön korsetiksi,
ilmoittivat poikansa missikisoihin.

Haluatko syödä puisen hevosen
vai katsoa mitä se on syönyt.
Haluatko ravita itseäsi ravilla,
joka voisi viedä heidät tai sinut pois täältä.
Haluatko vielä yhden ennustuksen,
vai pelata polttopalloa, pyrstötähti kysyy.
Haluatko toisen kerran vai kokonaisen kerraston.
Kärsivällisyytemme alkaa loppua, arvon keisari,
voisiko tuli polttaa nopeammin,
voisivatko köydet irrota
ja luikerrella luoksesi,
teknologiasi on alkeellista ja kyselee ohjeita.
Haluaisitko aloittaa uuden vaiheen
kansasi kulttuurissa ehkä ihan oman vaiheisen.

Haluatko löytää sillan ennen polttouhria,
vai uhratut vai poltot,
ennen siltaa vai sillassa.
Haluatko haudata rautahampaat ja kuumemittarit
vai haluatko sitoa ne ilmapalloihin.
Haluatko hallita mistä he kirjoittavat,
kun kirjoittavat tulemisesta toisen kerran.
Haluatko, koska ilma on vielä ilmaista.
Haluatko kokeilla mitä nimettömän linnun nimettömälle munalle
tapahtuu tuhkassa.
Haluatko, että palaisit olipa kerran.

Nuottiviivasto pyydystää
lentämisen äänteet.

Äiti, nielaisin huilun,
nielaisin kärpäsen,
nielaisin seitin, sävelen.

Olisipa vielä kulta-aika,
kun aurinko puhalsi kukkopilleihin,
kun kaupunkilaiset kukkoilivat tuli harjoina hiuksissaan
kun marsilaiset lumimiehet poliisit
kirjoittelivat seiniin kuin 1990-luvun musiikkivideoissa,
nykyisin pusikoissa vaanii monenlaisia vaarnoja,
pakoputkista rakennettu kaukoputki ryystää mullan avaruutta.
En tiedä mihin takamus loppuu,
kun ydintalvi sataa päälleni, olen lääkäri,
öisin muutun ambulanssiksi,
kerään potilaat katujen varsilta sytyttämään takan.
Savu nousee tuohena, paimenen torvena,
täällä nummella vaanii saha,
lampaat on sahattu kahtia.
Keskittykäämme tapaukseen. Kiinnittäkäämme
napanuoramme, tuntosarvemme, stetoskooppimme
seiniin taas vielä edes kerran.

Seinät kuorsaavat, kellojasi soita,
ilman häntä viittoo koiran, pium paum poum.

Olet tullut pitkän ajan
pyörästä transformerseihin.
Hukannut monta palloa,
haudannut monta ihmisen parasta,
luut käärinliinoineen.
Olet tuntenut seinien läpi pureutuvat kirveet,
heilutellut käsiä, en minä,
kun tuli levisi hyllyistä metreihin,
meri nousi pintaan.

Vaivaa vielä kerran taikina tuohesta,
leivo otava taatoineen virsuineen.
Tanssi pokasahalla, nuoralla.

Ilman pää on jäänyt oven väliin,
pöytäliinassa on kaikki eläinradan kuviot,
hän läikyttää muodonmuutoksia.
Homeen juuret ovat talon alla,
siellä missä ansoista päätettiin,
hänellä on niihin kaikkiin patentit.
Täällä ei kannata liikkua
ilman muumion kättä,
se osaa viittomakieltä ja taikinaa.

Hän kutsuu huonekaluistaan sotajoukot,
mutta tinasotilaat valaa pikareiksi.
Leipoo homeen leipään,
vuotaa viiniksi veren.
Taivaallista he huokailevat suun
pielet, ovet,
ikkunat auki tuleen.
Kahlehtivat jalkansa vielä eläviin
puihin, palaviin, pensaisiin.
Purevat jalkansa irti.

päätä satu
päästäisenä vai ilman
päätä

Nenä ännäntää nyyh,
korvassa pora korvaa korven.

Hyppää kolmen hevosen yli, silta on nojapuut.
Jos ote irtoaa, putoa

kohti niistämistä,
turvaverkko on punottu sieraimista.
Hullu!
jos katsot kelloa, helikopterin viisarit-
onneksi valkovuoto matelee korvasta korvaan,
pian tinasotilaat ovat yhtä mieltä,
laaksossa odottaa jättiläismäinen nojatuoli.

Kolme kivistä kalaa purskuttaa vettä,
kolme kivistä kieltoa,
kolme varattua toivomusta.
On pylväällä otsaa, virtaa suusta suuhun.
Jos olisit täällä sytyttäisit suklaan,
sytyttäisit tuleen kärpäset.
Mutta onko tämä metsä vai puutarha,
kun vaatteetkin puhuvat ihmistä.

Yleisöni näkee pimeässä,
heillä on infrapunakatse,
särjen silmät,
näytän heille kuinka
sitten käännän kalan jaloilleen.
He taputtavat kiduksillaan tien auki.
Juoksen päästä päähän,
he unohtavat omaisensa, jotta en pääsisi.
Tunnukseni on hakasulku auki, kaljun kampa.

Kasvanut yli ihmisen,
poistunut ilman kehästä.
Montako sahausta taikurin apulainen kestää.

Ei enää seiniä,
ikkunalta ikkunalle, lapsettomiin perheisiin
pieni hiiri,
lapsen silmään elohiiri.
Otsalamppu on uusinta nuorisomuotia,
salamavalo jähmettää vahtikoiran.

Tietää miten kaunis on kipsissä,
tahtoo juottaa humalaan myös elävät.
Hän on kelluva kuin kivi.

Arkeologit viskaavat nimet seiniin,
jokainen teini saa lasikengän, saappaat
polkevat lattiaa eteisissä.
Kun äitipuoli kuolee, murteet pukeutuvat
kansallispukuihin ja leijuvat,
maista tuosta, saat tapetin.
Luolaa avautuu luolamiehille,
nuijitaan postilaatikot alas.

Rakensin unia laavaan ja tuhkaan
käpertyneistä ihmishahmoista.
Pakkaa naali, pakkaa naali,
huusi kullan kaivaja, kun tuhka satoi
ja kamiina kipinöi kattoon tähtitaivaan.
Tänään tunnelini on valettu kipsiin, makaan lasikuvun alla,
kerro kerro kuvastin mihin nimeni on kirjoitettu.
On ollut kovin yksinäistä,
siitä asti kun jättiläiset haudattiin vuoriin.

Rakensin painajaisia laavaan ja tuhkaan
käpertyneistä ihmishahmoista.
Pakkaa naali, pakkaa naali,
huusi vartionjohtaja, kun tuhka satoi
ja kamiina kipinöi kattoon tähtitaivaan.
Tänään tunnelini on valettu kipsiin, makaan lasikuvun alla,
odotan että löytävät nimeni onkaloista.
On ollut kovin yksinäistä,
siitä asti kun jättiläiset haudattiin vuoriin.

Huutavat ihmettä,
veimme hänen ruumiinsa mätänemään maan olennaiseen,
jotta voisimme hengittää,
nyt jää kasvaa nauloina keuhkoihin.
Tunnelit muodostivat kasvot,
kun kääpiöiden kuningas halusi ajankulukseen ongelman,
valtaistuin hajotti alamaisen palapeliksi.
Sandaalit solmivat lenkkitossujen nauhat.

Toisella otsalla jään, tulen,
yhdyn metsäksi.
Huomenna voin pisaroida myrkyllisenä kuin jääpuikko.
Heitä jo tähystystuolisi mereen,
koko vuori ja harpin askeleet pilviin.
Ajelehdi rantaan, ennen kuin sekoitan
mantereet, palapelin palat.

Kolehti kiertää,
punainen piste
löytää otsan.
Menikö rituaali oikein?
Kuka rakensi pyramidit?
Kivet kertovat kun niitä kiduttaa kiukaassa.

Sinuun minä vuodan,
onko väliä oletko
uhrikivi vai kuukuppi.

Kuivuuteen haaksirikkoutuneen laivan keulakuva on merenneito.
Ajan taivaan parran, vedän kettinkiä,
kunnes hiekasta nousee rautakauppa, viettelen,
riisun myyjän, vaihdan hänen viiksensä siipiin,
jotka annan ojassa makaavalle kuolleelle,
saan vastalahjaksi parin jalkoja.
Kolari räjähtelee vielä revontulia ruskaa.

Odottaessa hän kehrää pilviä,
sataa sataan ja aloittaa alusta.
Kun sormiin tarttunut hattara ei enää maistu sokerilta,
kun jättiläiset ja kääpiöt ovat neljää lukuunottamatta kuolleet
ja pelastuvene autioituu hautalaivaksi,
hän löytää sukupuuton,
löytää kultaisen ketjun, joka ei ole
riippuva kenenkään toisen kaulalla.

Meedio sulautuu
steariinina pääkallon silmäkuoppiin ystäväni
rotta synnyttää huoneen täyteen,
nousevat pöydälle, helmat syttyvät.
Jokaisesta oksasta kasvaa arkku, pelastusvene.
Korppikotkat antavat tyylipisteitä.
Hän kerää leskien heittämiä nenäliinoja
ja hieroo niitä poskiinsa.

Minä olen häävuode hyttysille,
moskiitoille ja hiekkakirpuille.
Toukat ovat vaeltaneet ihon alle merkkejä,
hampaissa segmenttejä verta.
Olen juhlinut lepakoiden kanssa syksyyn
vuotanut viimeisen kuun hangelle,
mutta vielä arkkuni virtaa miestä, ei maa

ota syliin ennen kuin olen maannut ne kaikki.

Hakkasin puuta monenmuotoisista koloista sisään puiseen laatikkoon,
tein paljon rivoja puisella vasaralla.
Roikuin monesta oksasta,
istuin kerran sheriffin tuoliin.
Heitin lastuja toivomuslähteeseen,
sain aina kasvoilleni uuden puisen naamion.
Eläimet irtoavat toteemista ja tanssivat.

Muista asentoja joihin olet pakotettu.
Montako tuolia olet istunut,
monessako sängyssä synnyttänyt,
montako puuta maannut kuoliaaksi.
Etkö jo konttaisi huomiseen
ennen kuin vesi taas nousee,
rakastamasi esineet muuttuvat villipedoiksi, alkavat syödä.
Huomenna ei kysytä osaatko istua ja viitata.
Huomenna nuolaisee lähde
missä makea vesi sinusta vuotaa.

Pienissä huoneissa maan alla makaa haalareita.
Hän puhaltaa muistiini saippuakuplia,
puhkaisen kynnenalusillani, moottoriöljyä ja laastia.
Eikä se väline, vaan ajatus, hän sanoo,
teen saman kuplamuovilla,
hän nyökkää, hänen otsassaan on vaivasenluu,
hän miettii niin paljon.
Menen piiriin, ei tarvitse viitata, hän sanoo,
hän pukee minut viittaan, hulmuaa, ei tuule.
Eikä tämä ole kirosana, vaan kirous, puhekupla,
jossa on piikit, yritä puhkaista.
Keskityn känsän

Remonttimies ei saa kuunnella vaimoa,
lehden keltainen käpertyy matoksi,
sormet unohtuvat näppylähansikkaisiin.
Jos hänestä olisi kiinni uusia huoneita
synnytettäisiin joka päivä.
Riisuttaisiin päälle, ehkä suihku,
mutta tuolinjalat rehevöityvät, kainalokarvat.
Missä sinä olit eilen, missä huomenna?

Kuka meistä on yksinäinen,
jos kissat eivät itse pörhistäkään karvojaan
vaan näkymättömät kädet tukistavat.
Aurinko katsoo suurennuslasilla.
Jos katseeni jäädyttäisi tai edes jäähdyttäisi,
söisin siltä siivet päästä. Kerran
se oli heikompi, juoksin, se hyppi oksalta oksalle.
Se aukaisi vatsani kuin pesukoneen,
mittasi napanuoralla sädekehänsä ympäryksen.
Balettitossujen sipsutus kuuluu.

Kuka meistä on uhanalaisin,
jos jokainen metsä lasketaan mukaan,
jokainen sinut, jokaiset hänet.
Sulkapeitteellä, suomuilla,
kaarnalla, pinsettiotteella,
varastetulla turkilla (muista häntä!).
Jos jokainen yömaja ja synnytyssali.
Etsisinkö yöksi kattoa ylle,
syntyisinkö vastakin,
ryömisinkö äitini rinnnoille.

Juuresi matelevat sisään,
lapsesi imevät asukkaista oman tarinansa.
Lapio opettelee tuolin,
samoin takka.

Salamoi ja pihlaja itki,
miksi sitä minulta kysyt.
Käärme tietää vastauksen, jos jään
ohi kulku sanaan.

Montako lapsiperhettä tässä on kaikkiaan asunut,
kuinka monta niistä on muuttanut omakotitaloon,
jonka muuri pitää hyvän perheen koossa.
Montako lasta muuriin on haudattu,
kuinka monta kysymysmerkkiä.

Montako haaraa sinulla on kielessä,
montako tuolia huoneessasi.
Kuinka monta happipulloa.

Nyt saatte mehua, sukkamehu tulvii lattialistojen alta,
arkki on jo täynnä. Minulla ei ole vielä supervoimia;
jos kaadun, saan polveeni Teräsmies-laastarin.
Opin seinien kielen, jos annan niiden nuolla varpaita,
suuni aukeaa, piirretty ovi aukeaa,
haen naapurin Villen muovisapelin,
ei ole, on vain tohinalla muumioituva mummo.

Lapsen yöpaita kasvaa Supermania,
eriparisukat riisuvat helteen auki,
Piirrä minulle juustohöylä, piirrä vesi ja ranta
piirrä hiekkalaatikko, pakastin täynnä eskimoita.
Imeskellään tikkuja, lapsilla suklaata,
aikuisilla vaniljaa, syndroomaa.
Yöpaita kasvaa Supermania,
nurkat imevät parittomia kuin tikkaria,
yön pimeimpänä haukka- tai kissa-
nainen ei löydä nailoneita.

Tuolit kerääntyvät istuntoon.
Laskeudun selkänikamia alas sivellin soihtuna.
Kaivon seinämät täynnä känsiä,
maalaan äidin sinne hyväiltäväksi.
Ripset räpyttelevät poliisiauton katolla.
Maalaan sähköankeriaan otsalleni, sädekehän,
voisilmä näkee kaiken, tuolit ympäröivät.

Meri keittää vihreän puuron,
hännällänsä hämmentää,
kasvaa kämmentään, suolasta tikapuut rannalle.
Ensimmäisellä askeleella tunnen merihevosen kuperkeikan.
Toinen aamu leikkaa kartan palapeliksi,
kivulla sinun on sataa...
Kolmantena vuodan maitoa kuin olisin
syntynyt vasta,
erottanut suolan sokerista,
äidin sylin merestä nojatuolista vesipatjasta
vieraista sängyista, laveerauksista.

Äiti leikkaa tähdenmuotoisen kaistaleen yöpaidastani,
hänen ripsistään roikkuu levää,
hän näkee katkoviivaa,
meritähtiä ja merihevosia,
taitaa olla merisairas.
Sitten hän on poissa,
äidistä on jäljellä vain tähdenmuotoinen reikä.

Jokaisen kalan sisällä musta aukko,
verkon silmissä rähmää, äiti
on rapu hauen vatsassa.

Lohet nokkivat matoja käärmeen suomuista,
turhaan uhrasimme,
vampyyri oksentaa kaiken ikinä imemänsä veren.
Perunat hyppivät amalgaamipaikoista sulatetusta padasta,
purevat syöjää poskesta,
jäävät roikkumaan paiseina,
taulut putoilevat.
Luola, avaruus, laajenee, puhkoo tippukivillään,
säähavaintopallot vuotavat etanoita.

Joillakin on vielä koteja, jotka eivät vuoda,
toisilla uurnia, jotka eivät maadu.
Joki täyttyy avaruusromusta,
räystäs kolisee sinistä jäätä.
Kirjat ennustavat lopun alkuun ja heräämme takaisin,
kun veri on kierretty loppuun.
Ilma kysyy sisarta,
mutta kuivattu nahka ei käy purukumista.

Eksyneet rukoilevat,
heräävät kartat tatuoituina kasvoihinsa.
Mättäissä kasvaa monenlaisia varjoja,
kysytään käärmeeltä,
se tietää kaiken myrkyistä.
Jos on ikävä äitiä,
se sylkee tuhkaa.

Tänään jumalan silmät ovat auki.
Pakenemme uurnat kainalossa metsiin,
luolien puutarhoihin, käärmenäyttelyihin.
Hitaimmat maastoutuvat nojatuoleihin,
kiertävät huivin silmille tai köyden,
peittävät alastomuutensa tatuoinnein,
banaaninlehdin tai puolukanvarvuin.
Kivi itkee sulaa
laavaa ja nauru.

Vampyyrin kylmyys kalisuttaa sen omia hampaita,
kalkkarokäärme hypnotisoi,
enkä enkä
änkytä enää.

Kivinen jumala pyytää purukumia.
Minkä värisen kielen tarjoat, jos kiellän kyllä.
Puhallatko minut pallon sisään.

Lapsi solmii junan valkovuokoista,
muinaisen astronautin letku.
Joka toisella paikalla istuu luuranko,
joka toisella sen lihat.
Joka toisella silmäyksellä räjähtävä voikukka,
joka toisella käärmeen pää,
joka toisella silmällään katsoo
ja toisella solmua kiristää.

Kaupunki avaa siivet,
muisto hetkestä ennen supernovaa.
Ruukun sirpaleet etsivät vastinparia kalliosta,
ruumiit hautautuvat
ja hiekka.
Tulinen vuori lyö vasten kaadettua metsää,
hylätyt sahat soivat
tai kaadetut rungot.
Hiekkalaatikolla lapsi kaivautuu luuhun,
muovaa luun ympärille ihmisen.

Imen juuria, lehdet ovat perunalastuja.
Seuraan kulkuetta kirahviin,
huulirasvatuubiin.
Alttari hautoo munia.
Täälläkö koulutetaan patsaita?

Kasvaa kuultava joki,
kynsien alla nurkkien väri.
Temppelin seinät huokaavat äiti,
vuotavat valkoisen kuin se olisi juuri
poimittu mayday.

Jokin nuolee ainoan poikansa kylkiluita,
kun pimeys listaa multakokkareita,
kun happi on tutkinut tarpeeksi planeettaa
ja ylösnousee kirjoittamaan raporttia,
silloin luulen rungot,
kuulen kiven,
kuulen ihmisapinan kynnet.

Seinät huutavat harppi
happi loppuu, minäkin olen täällä.
Kuuletko tuolien lehtien kahinan,
kauan sitten kaadetut rungot, kadotetun
maatuvan huoneen värinän,
nurkkien värin kun istun.

Olin aikonut olla tekemättä mitään, lankesin.
Sora rajasi silmäni, katseeni
ei kivetä ihmisiä patsaiksi, vaan kaupunkeja
teiden loppuihin, merenpohjiin, viidakoihin.
Nurkkien takana voi olla monenlaista tuhkaa,
haalistunutkin musta aukko voi vielä lähettää seinän.
Se on ihmeseinä, antaa kuhmuja! Sarvia! Pakko halkaista
ja koko paikka
Sen tarinan nimi on "Kummitusjutun prototyyppi".
Teidän on pakko uskoa,
sargofagit,
kukkaruukkuja saunanlauteilla.