Viimeinen satama etsintäkuulutettu
elävänä kuolleena, Mikki Hiiri tekee
korvistaan käsiraudat ja vie anorektikon,
jonka lasinen luu raateli ihmissuden ikenet,
hautakumpu nousee jaloilleen, aasi ratsastaa
huuhkajien kaupunkiin tai sarjamurhaajien,
sillä jokainen osallistuu huutokauppaan
kiduttamansa uhrin huudoilla,
puu lassoaa vuosirenkaallaan Lassien.
Hän hallitsee kaupunkia vaippa kruununa,
miksi hän itkee, vaikka tottelemme hänen jokaista ajatustaan.
Olen siirtyä eläkkeelle, kun ensimmäisen pormestarimme patsas
ryöstää jalokivillikkeen.
Aion rappeutua,
siemen osuu otsaani.

Pääsimme perille, synnytimme kuninkaallisen
taidon, museon rakentajan.

Pääsimme alkuun, ripustimme umpikujat ristiin,
runous korvaa pyhiinvaellusmatkan.

Miksi hän itkee, vaikka on labyrinttinsa keskus,
vaikka kapaloimme hänet kielikylpyyn
ja nimesimme esi-isät puutarhatontuiksi.

Miksi hän itkee, vaikka rakensimme hänestä kodin
ja evakuoimme loput siemenet.

Tarkkailin, kuinka kuoriutua, pääsin päästäni,
munin uusia vankiloita,
pelin säännöt menevät näin: tajusitko.
Jokaisessa huoneessa samat lapset imevät valkovuotoa,
labyrintin on kiehuttava yli. Keittäjät etsivät voimaa,
jolla laittaa esimiehensä pukeutumaan esiliinoihin ja tiskaamaan,
huoneet on nyt esitarkastettu,
ansat viritetty, annoin esimerkin ja siitä tuli osa konetta.
Kuka on yksinäinen, kun esi-isät asuvat aivoissani,
vartioivat museota.

Kuka meistä on uhanalaisin,
jos jokainen meri lasketaan mukaan, jokaisemme vuoksi.
Avaan ikkunan vaikka en halua lintuja
kuulumaan öihini Ajattaria.
Muistan puluja, poikasia,
jossakin täytyy niidenkin kotinsa solmia.
Kiellän lasta potkimasta, muistomerkki on eri muisto.
Kiellän lasta muistamasta, merimies on eri mies,
veli veljeä vastaan, siipirikko siipirikkoa.
Kiellän imemästä jokaista tarjottua.
Kierrän uskomasta satamaan,
satamat ovat kuolleet sukupuuttoon,
rakkaus on meri-
merkkejä, pohjantähtiä, hautoja ja virtoja.
Kerron muistomerkkejä muistavat linnut.

Se oli pieni veljeni,
sillä oli finnivoidetta nokassaan.
Se kiersi grillikioskia, lastenvaunuja,
kuolasi aamukastetta.
Hautasin kävyn luuna, kiipesin puun läpi,
kesytin suussani vaahtoavan hevosen.
Vuori on vuori ja imee tuttia.
Kun se pudottaa lehtensä, nostan katseeni.

Hän sovitti lintunsa,
yönsä, huoneensa, valkean

ammuit aamusta nuolen,
pimeästä huoneesta tulen.

Tulen, keitän, nuorasta kullan,
tuleennun viljasta varsan.

Kaikki mihin koskin sai siivet.
Pesin käteni.

Minä lassoan linnun.

Sinä sanot kotkaksi kaikkea mikä liitää.

Leijana hän kuolee sopivaksi.