Huutavat ihmettä,
veimme hänen ruumiinsa mätänemään maan olennaiseen,
jotta voisimme hengittää,
nyt jää kasvaa nauloina keuhkoihin.
Tunnelit muodostivat kasvot,
kun kääpiöiden kuningas halusi ajankulukseen ongelman,
valtaistuin hajotti alamaisen palapeliksi.
Sandaalit solmivat lenkkitossujen nauhat.

Toisella otsalla jään, tulen,
yhdyn metsäksi.
Huomenna voin pisaroida myrkyllisenä kuin jääpuikko.
Heitä jo tähystystuolisi mereen,
koko vuori ja harpin askeleet pilviin.
Ajelehdi rantaan, ennen kuin sekoitan
mantereet, palapelin palat.

Kolehti kiertää,
punainen piste
löytää otsan.
Menikö rituaali oikein?
Kuka rakensi pyramidit?
Kivet kertovat kun niitä kiduttaa kiukaassa.

Sinuun minä vuodan,
onko väliä oletko
uhrikivi vai kuukuppi.

Kuivuuteen haaksirikkoutuneen laivan keulakuva on merenneito.
Ajan taivaan parran, vedän kettinkiä,
kunnes hiekasta nousee rautakauppa, viettelen,
riisun myyjän, vaihdan hänen viiksensä siipiin,
jotka annan ojassa makaavalle kuolleelle,
saan vastalahjaksi parin jalkoja.
Kolari räjähtelee vielä revontulia ruskaa.

Odottaessa hän kehrää pilviä,
sataa sataan ja aloittaa alusta.
Kun sormiin tarttunut hattara ei enää maistu sokerilta,
kun jättiläiset ja kääpiöt ovat neljää lukuunottamatta kuolleet
ja pelastuvene autioituu hautalaivaksi,
hän löytää sukupuuton,
löytää kultaisen ketjun, joka ei ole
riippuva kenenkään toisen kaulalla.

Meedio sulautuu
steariinina pääkallon silmäkuoppiin ystäväni
rotta synnyttää huoneen täyteen,
nousevat pöydälle, helmat syttyvät.
Jokaisesta oksasta kasvaa arkku, pelastusvene.
Korppikotkat antavat tyylipisteitä.
Hän kerää leskien heittämiä nenäliinoja
ja hieroo niitä poskiinsa.

Minä olen häävuode hyttysille,
moskiitoille ja hiekkakirpuille.
Toukat ovat vaeltaneet ihon alle merkkejä,
hampaissa segmenttejä verta.
Olen juhlinut lepakoiden kanssa syksyyn
vuotanut viimeisen kuun hangelle,
mutta vielä arkkuni virtaa miestä, ei maa

ota syliin ennen kuin olen maannut ne kaikki.

Hakkasin puuta monenmuotoisista koloista sisään puiseen laatikkoon,
tein paljon rivoja puisella vasaralla.
Roikuin monesta oksasta,
istuin kerran sheriffin tuoliin.
Heitin lastuja toivomuslähteeseen,
sain aina kasvoilleni uuden puisen naamion.
Eläimet irtoavat toteemista ja tanssivat.

Muista asentoja joihin olet pakotettu.
Montako tuolia olet istunut,
monessako sängyssä synnyttänyt,
montako puuta maannut kuoliaaksi.
Etkö jo konttaisi huomiseen
ennen kuin vesi taas nousee,
rakastamasi esineet muuttuvat villipedoiksi, alkavat syödä.
Huomenna ei kysytä osaatko istua ja viitata.
Huomenna nuolaisee lähde
missä makea vesi sinusta vuotaa.

Pienissä huoneissa maan alla makaa haalareita.
Hän puhaltaa muistiini saippuakuplia,
puhkaisen kynnenalusillani, moottoriöljyä ja laastia.
Eikä se väline, vaan ajatus, hän sanoo,
teen saman kuplamuovilla,
hän nyökkää, hänen otsassaan on vaivasenluu,
hän miettii niin paljon.
Menen piiriin, ei tarvitse viitata, hän sanoo,
hän pukee minut viittaan, hulmuaa, ei tuule.
Eikä tämä ole kirosana, vaan kirous, puhekupla,
jossa on piikit, yritä puhkaista.
Keskityn känsän

Remonttimies ei saa kuunnella vaimoa,
lehden keltainen käpertyy matoksi,
sormet unohtuvat näppylähansikkaisiin.
Jos hänestä olisi kiinni uusia huoneita
synnytettäisiin joka päivä.
Riisuttaisiin päälle, ehkä suihku,
mutta tuolinjalat rehevöityvät, kainalokarvat.
Missä sinä olit eilen, missä huomenna?

Kuka meistä on yksinäinen,
jos kissat eivät itse pörhistäkään karvojaan
vaan näkymättömät kädet tukistavat.
Aurinko katsoo suurennuslasilla.
Jos katseeni jäädyttäisi tai edes jäähdyttäisi,
söisin siltä siivet päästä. Kerran
se oli heikompi, juoksin, se hyppi oksalta oksalle.
Se aukaisi vatsani kuin pesukoneen,
mittasi napanuoralla sädekehänsä ympäryksen.
Balettitossujen sipsutus kuuluu.

Kuka meistä on uhanalaisin,
jos jokainen metsä lasketaan mukaan,
jokainen sinut, jokaiset hänet.
Sulkapeitteellä, suomuilla,
kaarnalla, pinsettiotteella,
varastetulla turkilla (muista häntä!).
Jos jokainen yömaja ja synnytyssali.
Etsisinkö yöksi kattoa ylle,
syntyisinkö vastakin,
ryömisinkö äitini rinnnoille.

Juuresi matelevat sisään,
lapsesi imevät asukkaista oman tarinansa.
Lapio opettelee tuolin,
samoin takka.

Salamoi ja pihlaja itki,
miksi sitä minulta kysyt.
Käärme tietää vastauksen, jos jään
ohi kulku sanaan.

Montako lapsiperhettä tässä on kaikkiaan asunut,
kuinka monta niistä on muuttanut omakotitaloon,
jonka muuri pitää hyvän perheen koossa.
Montako lasta muuriin on haudattu,
kuinka monta kysymysmerkkiä.