Lohet nokkivat matoja käärmeen suomuista,
turhaan uhrasimme,
vampyyri oksentaa kaiken ikinä imemänsä veren.
Perunat hyppivät amalgaamipaikoista sulatetusta padasta,
purevat syöjää poskesta,
jäävät roikkumaan paiseina,
taulut putoilevat.
Luola, avaruus, laajenee, puhkoo tippukivillään,
säähavaintopallot vuotavat etanoita.

Joillakin on vielä koteja, jotka eivät vuoda,
toisilla uurnia, jotka eivät maadu.
Joki täyttyy avaruusromusta,
räystäs kolisee sinistä jäätä.
Kirjat ennustavat lopun alkuun ja heräämme takaisin,
kun veri on kierretty loppuun.
Ilma kysyy sisarta,
mutta kuivattu nahka ei käy purukumista.

Eksyneet rukoilevat,
heräävät kartat tatuoituina kasvoihinsa.
Mättäissä kasvaa monenlaisia varjoja,
kysytään käärmeeltä,
se tietää kaiken myrkyistä.
Jos on ikävä äitiä,
se sylkee tuhkaa.

Tänään jumalan silmät ovat auki.
Pakenemme uurnat kainalossa metsiin,
luolien puutarhoihin, käärmenäyttelyihin.
Hitaimmat maastoutuvat nojatuoleihin,
kiertävät huivin silmille tai köyden,
peittävät alastomuutensa tatuoinnein,
banaaninlehdin tai puolukanvarvuin.
Kivi itkee sulaa
laavaa ja nauru.

Vampyyrin kylmyys kalisuttaa sen omia hampaita,
kalkkarokäärme hypnotisoi,
enkä enkä
änkytä enää.

Kivinen jumala pyytää purukumia.
Minkä värisen kielen tarjoat, jos kiellän kyllä.
Puhallatko minut pallon sisään.

Lapsi solmii junan valkovuokoista,
muinaisen astronautin letku.
Joka toisella paikalla istuu luuranko,
joka toisella sen lihat.
Joka toisella silmäyksellä räjähtävä voikukka,
joka toisella käärmeen pää,
joka toisella silmällään katsoo
ja toisella solmua kiristää.

Kaupunki avaa siivet,
muisto hetkestä ennen supernovaa.
Ruukun sirpaleet etsivät vastinparia kalliosta,
ruumiit hautautuvat
ja hiekka.
Tulinen vuori lyö vasten kaadettua metsää,
hylätyt sahat soivat
tai kaadetut rungot.
Hiekkalaatikolla lapsi kaivautuu luuhun,
muovaa luun ympärille ihmisen.