Ikuisen pepin arkkityyppi on löytänyt huudoissasi levon,
suon, huomisen, maatuminen on paluu,
helmeilevät karpalot
kuin virvatulet merkitsevät palovammoin kielen.

Olen pinonut tylsimykset kaikkiin asentoihin,
joihin kahdella jalalla venyy.

Täällä valaassa on loisia,
niiden kuvat tulvivat limaa.

Mutta kosketukseni muuttaa ne juuriksi
ja olen sukua puolisoilleni.

Kun sade tukkii korvani, kuulen
hukkuneiden avunhuudot.

Löydän kaukovalaan vatsaan pitämään sadetta.
Olen tavannut sinut ennenkin,
kirjonut tarinoitasi kahden jalan parvista:

tavatessaan hänestä tuli puurakas,
hänestä tuli kaikki mihin hän koski
ja se maistui ihanasti puulta,

minä olin ontelo tyveltä,
kuin huoneisto kasvoin parvisänkyjä jokaiseen jalkaan.

Kun seinät ovat huokaiseet äidin
imen hänet nenääni, pian
osaan piirtää vuoria, askeleeni alla tomu
lentää, kynsieni alle tulee lisää
huoneita, Getsemane on Golgatan sisään
rakennettu kasvihuone, valaistu kolmen
ristin kärsimyksellä, munkit kopioivat
kääröjä, jotta heidän sormistaan valuva veri valuisi
ulos nunnista,
menikö rituaali oikein, menikö se jo?
tuijotan käärmenäyttelyä ja olenkin päästänyt
ne kaikki tavut, pyydän purukumia ja olenkin
venynyt käärmeeksi häkkiin, puun oksalle,
suuni jokaisella oksalla on kieli ja jäätelöä,
palava pensas sytyttää pyhän kaupungin palamaan,
seinät huokaavat ja kuokkaa.