Ikuisen pepin arkkityyppi on löytänyt huudoissasi levon,
suon, huomisen, maatuminen on paluu,
helmeilevät karpalot
kuin virvatulet merkitsevät palovammoin kielen.

Olen pinonut tylsimykset kaikkiin asentoihin,
joihin kahdella jalalla venyy.

Täällä valaassa on loisia,
niiden kuvat tulvivat limaa.

Mutta kosketukseni muuttaa ne juuriksi
ja olen sukua puolisoilleni.

Kun sade tukkii korvani, kuulen
hukkuneiden avunhuudot.

Löydän kaukovalaan vatsaan pitämään sadetta.
Olen tavannut sinut ennenkin,
kirjonut tarinoitasi kahden jalan parvista:

tavatessaan hänestä tuli puurakas,
hänestä tuli kaikki mihin hän koski
ja se maistui ihanasti puulta,

minä olin ontelo tyveltä,
kuin huoneisto kasvoin parvisänkyjä jokaiseen jalkaan.

Kun seinät ovat huokaiseet äidin
imen hänet nenääni, pian
osaan piirtää vuoria, askeleeni alla tomu
lentää, kynsieni alle tulee lisää
huoneita, Getsemane on Golgatan sisään
rakennettu kasvihuone, valaistu kolmen
ristin kärsimyksellä, munkit kopioivat
kääröjä, jotta heidän sormistaan valuva veri valuisi
ulos nunnista,
menikö rituaali oikein, menikö se jo?
tuijotan käärmenäyttelyä ja olenkin päästänyt
ne kaikki tavut, pyydän purukumia ja olenkin
venynyt käärmeeksi häkkiin, puun oksalle,
suuni jokaisella oksalla on kieli ja jäätelöä,
palava pensas sytyttää pyhän kaupungin palamaan,
seinät huokaavat ja kuokkaa.

Kuten punaisessa lasissa on ripaus kultaa on kynä värjännyt sormesi,
sormeni, sormemme sulavat sovussa leikitään kotia,
köyhää keuhkotautista runoyskää.
Että saadaan kuolla yhdessä tuumien oi orpoja,
miten ne taistelevat anopinkielet aseinaan.
Kappelin eteinen pullistelee,
ohjaamo on surisijoista täysi, ylitsevuotavainen
kahvi tarjoillaan Getsemanessa.
Nämä ovat odotushuoneita, näitä syntyy,
kun vastauksista pyydetään maksu,
kun maljat vuotavat vastauksia pintahengityksin,
äiti perkele minä
satutan minua.
Kun maljat huutavat vastauksia öljyn tahrimissa puutarhoissa:
miksi toukilla on siivet,
menikö rituaali oikein,
miksi säähavaintopallot vuotavat etanoita.

Valonrakentaja kannattelee taloa,
olet piirtänyt laatikon, josta kasvaa miekkaa,
kuinka monta kylkipuuta, kukkuvaa roolia,
moneenko kulmaan on sytytettävä kynttilä
räjähdyksen muistoksi,
olet synnyttänyt jo sängyn, tuolit
ja pari kätilöä, ehkä
seuraavaksi syntyy odotushuone.

Silta on anatominen projekti, talonrakentajan kaari,
niin kuin jokaisella suhteella on alku, keskikohta ja loppu.

Joki nuolee ainoan poikansa kylkiluita,
tämä on riisutusta ihosta raskas veistos.
Jonka ympärille olet alkanut seinäsi,
kutonut siemenistä ihoksesi kankaan.
Jonka varassa olet kysynyt ympyrästä kuution,
lihavoinut luiden ympärille kaupunkeja,
lukenut kirjettä usein synnytysjakkaroin
kuten kulmia on, tarinan siemenyskää, elintasoastmaa.

Olet patsastellut sataman jokaiseen kulmaan,
krapuloinut kuutiosta ympyrän.

Viimeinen satama etsintäkuulutettu
elävänä kuolleena, Mikki Hiiri tekee
korvistaan käsiraudat ja vie anorektikon,
jonka lasinen luu raateli ihmissuden ikenet,
hautakumpu nousee jaloilleen, aasi ratsastaa
huuhkajien kaupunkiin tai sarjamurhaajien,
sillä jokainen osallistuu huutokauppaan
kiduttamansa uhrin huudoilla,
puu lassoaa vuosirenkaallaan Lassien.
Hän hallitsee kaupunkia vaippa kruununa,
miksi hän itkee, vaikka tottelemme hänen jokaista ajatustaan.
Olen siirtyä eläkkeelle, kun ensimmäisen pormestarimme patsas
ryöstää jalokivillikkeen.
Aion rappeutua,
siemen osuu otsaani.

Pääsimme perille, synnytimme kuninkaallisen
taidon, museon rakentajan.

Pääsimme alkuun, ripustimme umpikujat ristiin,
runous korvaa pyhiinvaellusmatkan.

Miksi hän itkee, vaikka on labyrinttinsa keskus,
vaikka kapaloimme hänet kielikylpyyn
ja nimesimme esi-isät puutarhatontuiksi.

Miksi hän itkee, vaikka rakensimme hänestä kodin
ja evakuoimme loput siemenet.

Tarkkailin, kuinka kuoriutua, pääsin päästäni,
munin uusia vankiloita,
pelin säännöt menevät näin: tajusitko.
Jokaisessa huoneessa samat lapset imevät valkovuotoa,
labyrintin on kiehuttava yli. Keittäjät etsivät voimaa,
jolla laittaa esimiehensä pukeutumaan esiliinoihin ja tiskaamaan,
huoneet on nyt esitarkastettu,
ansat viritetty, annoin esimerkin ja siitä tuli osa konetta.
Kuka on yksinäinen, kun esi-isät asuvat aivoissani,
vartioivat museota.

Kuka meistä on uhanalaisin,
jos jokainen meri lasketaan mukaan, jokaisemme vuoksi.
Avaan ikkunan vaikka en halua lintuja
kuulumaan öihini Ajattaria.
Muistan puluja, poikasia,
jossakin täytyy niidenkin kotinsa solmia.
Kiellän lasta potkimasta, muistomerkki on eri muisto.
Kiellän lasta muistamasta, merimies on eri mies,
veli veljeä vastaan, siipirikko siipirikkoa.
Kiellän imemästä jokaista tarjottua.
Kierrän uskomasta satamaan,
satamat ovat kuolleet sukupuuttoon,
rakkaus on meri-
merkkejä, pohjantähtiä, hautoja ja virtoja.
Kerron muistomerkkejä muistavat linnut.

Se oli pieni veljeni,
sillä oli finnivoidetta nokassaan.
Se kiersi grillikioskia, lastenvaunuja,
kuolasi aamukastetta.
Hautasin kävyn luuna, kiipesin puun läpi,
kesytin suussani vaahtoavan hevosen.
Vuori on vuori ja imee tuttia.
Kun se pudottaa lehtensä, nostan katseeni.

Hän sovitti lintunsa,
yönsä, huoneensa, valkean

ammuit aamusta nuolen,
pimeästä huoneesta tulen.

Tulen, keitän, nuorasta kullan,
tuleennun viljasta varsan.

Kaikki mihin koskin sai siivet.
Pesin käteni.

Minä lassoan linnun.

Sinä sanot kotkaksi kaikkea mikä liitää.

Leijana hän kuolee sopivaksi.

Tulet meren rantaan,
jotta tuntisit kuten lapsuudessasi.
Et ole enää notkea, et
saa pujotettua renkaita silmiesi ympäriltä
hula-hula-vanteiksi lantioillesi.
Mutta kuulet lasten leikin, kun tuuli
puhaltaa kasvosi hiekkalinnaksi.

Kevätmetsäkö sinussa valvoo,
kun rukoukset toistavat toisiaan
ja muste kiertää renkaina silmien ympärillä,
muurahaisten ja jokien juoksut.
Hedelmäsi kantajaksi valitset toisen.

Romu kiertää renkaina planeetan ympärillä, metalliset
rukoukset toistavat itseään kunnes ihra
on kaikkien huulilla. Kun taivas puhuu itsestään,
on parempi olla hiljaa tai tunkea korviin nauloja.
Näitä päiviä ohjaa kamera,
katso nyt, lentokoneen ovi tekee hienoja piruetteja,
annan yhdeksän.

Kun puhun taivaasta tarkoitan kaikkea mikä ui pyörien,
jalkojen, jäähelmojen, terälehtien verran maan ja meren yläpuolella.
Eilen kaikki millä puhun taivaasta putosi alas.
Osa leijaillen, osa tihisten, kopisten, ryskyen, hyräillen
kuin planeetat jäälyhtyjen muodostelmiin.
Eilen kaikki millä puhun taivaasta putosi ylleni jäälyhdyksi,
katso, nyt minä tulen palavan, hyväilevän pelon
odotan loistanko kuolemaksi täällä vai sulaako taivas ensin.

Korjaan lukon, korjaan sadon,
aurani on tehty linnuista.
Lento-onnettomuuksissa kuolleet pesevät hiuksensa
suihkukoneiden suihkuissa.

Seuraavina vuosina törmäsin muuttolinnut.
Auroin. Nauroin.
Lapintiiran selässä silloitin kesän
pesäksi suihkukoneiden purppuran.

Törmäsin lumiukkoon,
sen takin napit olivat pääkalloja.
Eräällä oli merirosvon silmälappu, muistilappu,
joka oli kuolinilmoitukseni, surureunat
vuotivat yli, en nähnyt kuolinpäivääni. Olen tuhat vuotta
ja tuhat vuotta kammannut hiuksiani luukammalla.

Törmäsin neitsytmatkallani jäävuoreen.
Kuinka hän pettyi, kuinka kaikki mihin hän koski, eikä mikään
silinnyt marmoriksi. Kuinka ihoni kuolevaisuus
kasvoi hautakumpuavaa ruohoa käsien alla, ja nopat
hylkäsivät antiikissa ottamansa muodon,
pelasivat rooleista, hukkumisesta.

Pääni on tutka, maisema kiertyy
jäävuoren ympärille kaulaliinana,
ryömii sisälleni käärmeenä, kuolaavana suolena.
Kuun juuret kukkivat hengitystä,
kirjaimia sinällään voi juosta.
Kunhan luunapit ovat irronneet otsastasi arpakuutioina,
voitat aina, ellet napita niillä takkiasi.

Katseesi syöpynyt ranteisiini,
kerron miten on kasvaa juurta,
kuinka valo on,
kuinka vahvasti ohut tämä paperi,
tämä kuun utelema iho.

Lapsi istuu polvellani, pääni on istukka.
Madot kiemurtelevat ranteistamme, kalat nappaavat.
Hiuksesi puhaltavat muut kaljuiksi, antennit
vuoroin tähtiin, vuoroin veden syvänteisiin.

Tulee päivä jolloin kaikki naiset vuotavat samaan virtaan
ja lohikärpäset tulevat onnellisiksi,
mutta jos kosketat minua nyt tulen epäpuhtaaksi iltaan saakka.
Jos annat minun vuotaa laivasi kannelle tyyntyy tuuli.

Tylsistän sarjamurhaajan kirveen olemalla tylsä.
Sori, nämä treffit taisivat mennä pilalle.
Kyselet kyselet kyselet,
kuka tukki tuulen ranteet.

Hän varresti käden kuin kirveen,
kirvelsi ja sanoi,
sairaille lääkärit ovat.

Katso katseesi kirjaan
ja lyö kirjan kannet kiinni,
ammu ääriviiva jousipyssyllä,
joissakin kodeissa sallitaan karvojen nyppiminen.
Kirjoita nimesi varjoleikein morsiushuntuun,
näillä rahoilla voit ostaa maailman
vanhimman hevosen,
ratsastaa lihat luistasi.

Palaneen saunan tuhkat lämmittävät vielä.
Olentosi on kipinämikkosi,
nuuhkii ilmaa,
epäröi ääriviivoissa.
Jos metsässä on kylmä, katso suosta silmä,
katso kirjasta kenen satuolennon
olet herännyt alastomana.

Tyyny oli varsin epämukava,
se oli täytetty käsillä,
läpsivät poskiani,
käänsin toisen posken,
käänsin kylkeä, sivua, pihviä.
Käänsin kanavaa,
lesket näkivät puolisoidensa mätänemisen.
Aamu oli käsillä,
katkaisin sen kädet.
Aamu lensi nenälleen,
katkaisin nenänkin.

Älä katso alas tai putoat,
älä katso tai äitisi näkee sinut.

Aloita muuttaminen itsestäsi,
täytä sulillasi patja.

Hän (puolestaan) oli niin varma miehisyydestään,
että antoi lintujen
nokkia peniksensä poikki.

Sen jälkeen hän katseli
kuinka untuvikot
söivät sitkeää matoa.

Hän halusi niin kovasti
olla aurinko että muuttui hetkeksi
tulivuorenpurkaukseksi.

Vieläkään hän ei tuntenut mitään,
hän kiipesi majakkaan
ja näki siivekkään häkin.

Hän piirsi naisesta linnun tunteakseen jotain.
Hän selasi kaiken maailman
lintukirjat ja luonto-oppaat,

hän piirsi kaiken kaikki,
kuvasi pesät ja öljyiset kuolinsoitimet,
tunsi linnun purjeina lähtevissä laivoissa.

Vielä hän piirsi, väritti jokaisen raunion,
piirsi naisesta linnun, linnusta naisen.
Seitsemäntenä päivänä hän korkkasi viimeisen öljykanisterin.

Hän valoi muovista naisen, linnun,
tunsi kertomuksen massan ja laskeutuvan jään.
Hän ja muuttovalmis huone.

Ankanpoikaset kelluvat,
jos emolle syöttää muovipusseja.
Myös kenguru saa pussinsa.

Meren mekanismiksi paljastuu haaksirikko,
takkujen mekanismiksi taikurin hattu.
Häihin vuokrataan jokaiselle oma pakkoliike.

Näin kerran kun SE vaihtoi ränniä,
juoksi katolta katolle,
imi jääpuikolla muiston mekanismin.

Sitkeä kylmä nauraa räystäskourussa.
Märissä kaupungeissa ullakoittain kyyhkysten orgioita,
pikkukyyhkysten kasvupakko, kahdesti päivässä pakko.

Satuhäiden koristeena tyhjiä häkkejä,
häkeittäin kylmää sitkeää,
jotain vanhaa, lainattua.

Punaisissa merissä kutee punaisia kaloja,
taikurin sauvoja, uskomattomia,
mykkiä haaksirikkoja,

mutta älkää, auttakaa,
mutta älkää tehkö eroa köyhän ja rikkaan välillä,
mutta satakielen kielet myykää pöydän alta.

Vuosituhannen häät ja tuhat vierasta, ihanan vierasta,
morsiusneitoja vuokraamosta.
Tulevien maailmojen ilmakehissä lentovalaat ja valssi.

Sateenkaari imaisee meidät katon läpi,
siirtää seinän sisään, siirtää
kansanperinteeseen.
Puhelimen luurista kuuluu bumerangien kiljuntaa,
kuuluu historian kakistelua, linnanherralla on ruoto kurkussaan,
älkää auttako,
teos on nimeltään laiva pullossa.

Sininen siirto, punainen puurto,
keskellä kamarin kattoa.

Tuoksusta tihiää kylki,
kuorii kaaren ohi satavuotisen unen.
Rinnat kasvavat Iriksen, vuotavat valon,
valkoinen hajoaa väreiksi.
Se on ukonkaari, se on käärme,
armo, silta, jousi,
kuun maalarin istuin.